Ehkä

"He ovat yhdessä yksi. Yksi mieli, yksi tunne, yksi ihminen. Yhdessä, mutta silti yksin.

Hän kävelee pitkin pimeitä katuja. 

Uhkaavia varjoja ympärillä. Mitä ne varjot ovat? Ei ketään muuta kujalla, ei edes rottia penkomassa roskiksia.

Mistä varjot tulevat? Keitä he ovat?

Hän katsoo tarkemmin. Minun kasvoni. Minun ruumiini. Ne eivät olekaan varjoja, vaan heijastuksia minusta. 

Hänestä. 

Varjot, tai heijastukset, nauravat minulle. Kasvot ovat vääntyneet muodottomaan ilmeeseen. En tunnista niistä kuin ilkeän hymyn. 

Minunko hymyni se on? 

Itse hymyilemässä ilkesti itselleni?

Silmät, joihin tajuan tuijottaneeni, ovat minun, aivan selvästi. Mutta niissä ei näy mitään. Tuijotan omiin kasvoihini, jotka  ovat lämpivät.

Niin kutsuvat.

Astun lähemmäs. Haluaisin koskettaa niitä. Kuulen kuinka kasvoni ääneni kuiskailee minulle.

Minua ahdistaa, mutten voi olla terästämättä kuuloani. Haluan tietää, mitä niillä on sanottavaa. Astun lähemmäns ja olen enää yhden askeleen päässä varjostani. Huuleni muodostavat lauseen, mutten saa selvää mitä se haluaa sanoa minulle.

En enää tiedä olenko minä minä vai olenko sittenkin se varjo, tai ne kaikki varjot.

Minua pelottaa ja ahdistaa. Tunnen paniikin kutsuvan nimeäni. Se se on. 

Paniikki.

Kuulen myös epäilyksen.

Toinen varjoista on Epäilys.

Mitä vielä?

Tunnen kuinka varjot lähestyvät minua, kasvaen koko ajan uhkaavimmiksi, suuremmiksi.

En enää voi palata kujalta tielle, enkä voi jatkaa matkaani, sillä ne ympäröivät minut.

Piiloudun ovisyvennykseen, mutta en pääse niitä pakoon. Ne tietävät missä olen. 

Pelottaa.

Tunnen kyynelien valuvan poskilleni. Itken. Itken kuin pikkulapsi. Yritän käpertyä suojaan seinää vasten. Puristan jalkojani vasten vartolani ja yritän pitää silmät kiinni. Mutta en pysty.

Kyyneleet sumentavat näköni. Toivon jonkun tulevan auttamaan.

Toivon, että joku pelastaisi minut.

Pelastaisi minut itseltäni.

Ehkä minua ei koskaan ollutkaan."